Päivän Sana 21.01.2025

Laulakaa ylistystä Herralle, valtaisat ovat hänen tekonsa! Levitköön tieto niistä yli maanpiirin.



Jes. 12:5

“Syrämmen usko piisaa” 

Useen ihiminen tuloo ajatelleheksi niinki likistä ihimistä ku ittiänsä. Kun tuloo ikää niin palio, että kaupan kassa jo teitittelöö ja puhuu selevempähän, ja färi pääs hohtaa hopiaa, tuloo vakavammin miättineheksi elämäänsä.
Aikaasemminki oon sialuni tilaa miättiny, tutkiskellu ja heränny epäälemähän, että puuttuuskohan multa siältä se kaikista tärkeen? Miätinnän asteelle se kuitenki jäi. 
Niin mulla käytihin.  

Mulla ei tenavana ollu uskovaasta kotua, kuuntelimma joskus pyhinä kirkonmenot. En tiänny, että mun nuares elämäs olikin uskonsiämenien kylyväjiä. Rakkahia ihimisiä, mun siunaajia, rukoolijoota, myäs Raamatusta mannalappojen lukija, lappojen jokka itte noukiin tärin mannalappofarista, kun mentihin sen kans päivälevolle. Oli kansakoulun ihanat uskontotunnit, hengellisten laulujen ja virsien oppimista. 
Enkä mä ymmärtäny mitään siitä, että niitä uskonsiämeniä ne jokahinen muhun kylyvi, toivoen että ne itääs. 
Siämenten itämisaika oli kyllä maharottoman pitkä, vuasikymmeniä. Oli erikoosta, kun aikuusena, käret ristis hapuulin Jeesukselle, että ”Tapahtukohon Sun tahtos”. Enkä ollu uskos, silti oli erikoosta, kun mun sisin kuitenki rauhoottuu. Tosin mulle tuli syyllinen olo, että mä ”syän ny kuarmasta”, joka ei kuulu mulle, käytän lempiää Jeesusta hyväkseni. 
 
Omas elämäs, jo naimisis olles kun oli jo tenavakki, kävimmä jouluna kirkos, ehkä muutaman kerran vuares muulloonki.  
- Harvoon tapahtuvaa.  
Selevästi joskus tunnin kolokutuksen, Jeesus siälä oli, mutten olovana keriinny syräntäni avaamahan.  
Syytä en tiärä, tunnin epävarmuutta, ja osin haluakin avata. Ehkä oli pelako, miksi elämä uskos muuttuu? Kuinka mä seurakunnas voin pärijätä, kun moon tälläänen, vilakas, puhelias höpöttäjä, joka unohtaa ittensä, vitsikki lentelöö ja naurua piisaa. Estot oli vahavasti päällä, enhän mä voi kelavata, rima oli liian korkialla. Pelijätti.  

Vuasikymmenien aikana tunnin muuttuneheni, kaipasin sisäästä rauhaa, turvaa, isoommis käsiis olua, Isää. Viimmeenkin ymmärrin ottaa Jeesuksen vastahan. 
Siältä löytyi se syrämmen rauha, kiitollisuus pelastuksesta. Jeesus on maksanu kovan hinnan kärsiessään ja kuallessaan ristinpuulla munki pualesta, mun ikiomista synniistä. Hän pelasti mun ikuuselta karotukselta. Jeesus nousi kuallehista, lunasti mulle paikan Jumalan luata, sinne ikikotia asumahan, kun aika on. Uskon Jeesuksen olevan Jumalan Poika, joka on kuallu mun pualesta ristillä. 
 
Elämä uskovana Tarjana toi  sisääsen rauhan, suaran linijan rukoolla, mihinä milloon oonki. Turvan.  
Vaikka elämä jatkuu monenlaasina vastoonkäymisiinä, sairauksiina, aivan tavallisena elämänä, ja liki samana mummelina, voin luattaa Jeesuksehen. Saan kertua asiani omin sanoon, pohojanmaaksi, hilijaanen huakauski piisaa. Saan rukoolla myäs toisen pualesta.  
 
Usko Jeesuksehen on lahaja, sellaanen ansiotoon lahaja. Siihen ei löyry mitään maallista vastinetta, mitä antaasin tai tekisin. Syrämmen usko piisaa. 
Isän sylihin mahtuu turvahan, mua kannetahan, kun itte ei jaksa. On ne yhyret jälijet hiaras. Munki kohoralla. 
 
Kirkosta on tullu tärkiä paikka kuulemisehen, hilijentymisehen ja rukouksehen. Saan vaan olla ja ottaa vastahan Jumalan sanaa Raamatusta, veisata ja kuunnella laulua ja urkujen lohoruttavaa soittoa. Eikä se oo ollenkaan pitkänveteestä, joksi sitä joskus ennen luulin, kun oli ne lukot. Kirkos ja seurakunnas on hyvä olla. Omana ittenänsä. 
 
Seurakunnasta löytyy elämähän elämää! Siälä ihimiset on tavallisia, iloosia ja ystävällisiä, saa puhua mitä on syrämmellä, eikä asiat tuu kylällä vastahan. Kannatti ottaa ensimmäänen, jännittyny askel portahiilla, kun menin seurakunnan porukoohin mukahan. Takaasintulles oli hyvä miäli ja olo siitä, ettei käyny mamman kuinkaan, niinku kotonansa olis ollu. Tuli halu mennä muulloonki. Netistä tai leherestä löyrän erillaasia tapahtumia, ja mihinkä meen, tunnen itteni tervetulleheksi ja orotetuksi. 
 
Kiitollisena uskonsiämeniistä, jokka mun erestä aikoonansa istutettihin, ja että itte viimmeen asian tajusin, ja avasin ne syrämmen lukot.
Lahajaksi sain rakkahan Jeesuksehen, ja ikuusen elämän. 

 

”Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. 
Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja.
Se ei perustu ihmisen tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä.” 

(Ef. 2:8-9) 
 

”Jos sinä suullasi tunnustat, että Jeesus on Herra, ja sydämessäsi uskot, että Jumala on herättänyt hänet kuolleista, olet pelastuva. Sydämen usko tuo vanhurskauden, suun tunnustus pelastuksen."  

(Room. 10:9-10) 

 

Blogin kirjoitti Tarja Karjanlahti